Ihminen on sosiaalinen eläin ja ihmisyyden ydin on sosiaalisessa toiminnassa.
Oli se sitten arvotettu hyväksi tai pahaksi, yhteisöllisessä toiminnassa ihmisyyden ydin paljastuu. Ihmiset asettuvat luonnostaan erilaisiksi ryhmiksi, joita olen tavannut kutsua metsästysseuroiksi, sillä juuri metsästämisen tarpeisiin syntyneet sosiaaliset toimintatavat ja metsästyskulttuurista syntyneet rakenteet ovat keskeisessä osassa inhimillisissä yhteisöissä.
Sosiaalinen konteksti, ryhmän arvostus ja kuuluminen johonkin merkitsevät ihmisen minäkuvan kannalta äärimmäisen paljon.
Yhteisöllinen viestintä on hyvin addiktoivaa. Se on sitä paitsi aktiivisen jäsenen, myös passiivisen jäsenen seuraamaa keskustelua, niin kuin seurataan television vakiosarjaa. Käytännössä näyttää olevan niin, että aktiivisessa keskusteluryhmässä, kaikkialla maailmassa, on yhtä aktiivista kirjoittajaa kohden noin sata passiivista jäsentä, jotka tyytyvät lukemaan, mutta eivät kirjoita.
Tämä on yksi internet-yhteisön kasvua rajoittava tekijä, toinen raja löytyy normaaliaktiivisen yhteisön koosta.
Inhimillinen kulttuuri on syntynyt metsästyskulttuurin ympärille, mutta sen takaan painaa vielä vanhempi keräilijäkulttuuri. Antropologinen tutkimus vahvasti otaksuu, todistajalausuntoja ei ole, että, inhimillisen kulttuurin takana olevana aikana, ihmisen esi-isät ovat eläneet paikallisheimoissa, jossa jäsenmäärä on ollut noin 170-200 jäsentä.
Tätä lukua kutsutaan Dunbarin luvuksi, mutta mielelläni ottaisin tästä siivun kunniaa itselleni, sillä huomasin Duuni.net palvelun moderoinnissa, että kun viikon kommentoija määrä alkoi olla selvästi yli 150, häiriöiden määrä kasvoi kun heikkopäisempiä alkoi hirvittää.
Tämä määrä on sama, mikä edelleen näyttää olevan mm. toimivan työorganisaation kokona. Jos yhteisön koko kasvaa yli 200 hengen, meidän esi-isäimme vaistot varoittavat meitä siitä, että maata ja kerättävää ei riitä kaikille, riitojen määrä lähtee nopeaan nousuun ja ryhmändynamiikka heikkenee.
Syntyy yhteisöstressi. Yhteisön kokoa voidaan kuitenkin nostaa ilman stressiä jos ryhmä voidaan organisoida uudelleen ja ryhmää vedetään oikein.
Ihmiskunnan ensimmäinen suuri kulttuurievoluution vaihe oli siirtyminen metsästyskulttuuriin. Metsästyksen myötä lajimme aloitti siirtymisen organisoituun ihmiskuntaan.
Kun keräilykulttuurissa jokainen kerää sen mitä saa, ja toisinaan metsästetään, kun on tilaisuus, metsästyskulttuurissa suurriistan kaataminen on edellyttänyt suunnitelmallisuutta, strategiaa ja työnjakoa. Keräilykulttuurissa, siinä vaiheessa, kun oman samoilualueen varallisuus ei riittänyt heimon elättämiseen, oli jakaannuttava kahdeksi heimoksi, ja etsittävä uusi keräilyalue, joka mahdollisesti tarkoitti yhteenottoa oman vanhan heimon tai sen heimon kanssa, jonka alueelle tunkeuduttiin.
Metsästyskulttuuri lisäsi ihmisen ravinnonsaantia ja vaikka keräilymaatalous säilyi siinä sivussa vara- ja sivuelinkeinona, lisääntyvä ravinto tarkoitti yhteiskunnallista muutosta.
Runsas proteiini muutti ihmisen rakennetta. Ihminen joka saa lapsuudestaan asti riittävästi proteiinia, kasvaa suuremmaksi ja voimakkaammaksi kuin ilman proteiinia. Tämä jo sinänsä edusti yhteiskunnallista muutosta. Myös lisääntyminen muuttui, syntyvät lapset olivat suurempia ja jäivät entistä varmemmin eloon, jolloin heimot kasvoivat.
Yksilökoon kasvaminen johti koon merkityksen kasvamiseen myös heimon sisällä. Tietyt ominaisuudet jotka toimivat hyvin metsästyksessä saivat lisää merkitystä, yhteistyökyky, voima, strateginen ajattelu ja moni muu ominaisuus joka tarkoitti parempia keinoja säilyä hengissä.
Kun organisaatiorakenne ja lisääntynyt ravinto mahdollistivat luopumisen keräilytalouden vaeltamisesta, oli edellytykset maanviljelyn ja karjan kasvatukselle, eräkulttuuri muuttui kyläkulttuuriksi, joka mahdollisti maatalouskulttuurin syntymisen.
Kun heimokoko kasvoi, ja takana oli keräilijäapinan huoli toimeentulosta, organisoituva ihmiskunta vastasi organisatorisella vastauksella. Päässään ihminen jakaa toiset ihmiset eriheimoihin, eri kontekstin mukaan. Sama ihminen voi päivän mittaan kuulua vaikkapa 4-7 eriheimoon.
Aamulla hän on perheensä jäsen ja saattaa lapsia tarhaan viedessä kuulua hetkeksi "on-leikki-ikäisiä-lapsia"-heimoon. Työpaikalla hän liittyy sitten ensin "järjestelmäarkkitehdit" heimoon ja palaverin ajaksi hän liittyy "me-myymme-softaa" heimoon. Työpäivän päätteeksi hän liittyy ensin "Kuntoilijat"-heimoon ja sen jälkeen "kulmapubi" heimoon, ennen liittymistä "nakkikioskin jono"-heimoon.
Tiedostamattaan tapahtuva luokittelu jakaa ihmiset alaheimoihin ja yhdessä alaheimossa taas voi olla noin 170-200 jäsentä. Näin esimerkiksi ihminen painaa samalla kuntosalilla kävijöiden kasvoista mieleen noin 200, vaikka käytännössä se piiri jonka kanssa kommunikoidaan, jääkin paljon pienemmäksi. Kuitenkin, jos salilla alkaa käydä kovin paljon uutta porukkaa, ja siellä vilahtavien kasvojen määrä nousee yli kahden sadan, katoaa vanhalta kävijältä viihtyvyys. Hän valitsee uuden ajan, uuden salin, tai alkaa mielessään organisoida uutta heimoa, "kuntoilijat" jakaantuvat "spinning"- heimoon ja "Pilates"-heimoon.
Tiedostamattaan ihminen myös luokittelee näille heimoille hierarkkisen järjestyksen, ja voi päättä esimerkiksi että hän luopuu "pilates"-heimosta, mutta ei spinnig-heimosta. Näitten heimojen henkilökohtainen arvostus voi johtua täysin ulkoisestakin syystä, mutta tärkeä merkitys on myös omalla asemalla kussakin heimossa.
Yhteisöllisessä viestinnässä voidaan käyttää hyväksi tätä ihmisen tapaa jakaa ympärillään olevia ihmisiä ryhmiksi, heimoiksi.
Asiantuntevalla ohjailulla ja huomioimalla ihmisten turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tarpeet ja rakenteet myös virtuaalisen yhteisön struktuurissa, voidaan ihmiset heimottaa, luoda heille yhteisön sisään omia soppia, alarakenteita ja heimotunnuksia niin että, he luovat päässään turvallisuutta luovia rakenteita yhteisön sisään, organisoituvat alakulttuureiksi ja valitsevat sieltä oman piirinsä. Tämä ei ole vaikeaa, mutta on ymmärrettävä mitä tehdään.
